Minähän en juuri tavaroita osta, turhia tavaroita varsinkaan. Kaikki liikenevät rahat menee harrastukseen ja sen välineisiin. Viikko sitten tapahtui jotain outoa. Tajusin kahden päivän aikana hankkineeni yhden toimivan ja neljä toimimatonta rannekelloa. Kellot maksoivat 65e ja korjautin niistä yhden hintaan 30e (kulut yhteensä 95e). Sillä hetkellä, kun olin laittanut Facebookin kelloryhmän seinälle ostoilmoituksen kuudennesta ja tarjolle alkoi tulla ihania vanhoja sinitauluisia automaatti Citizenejä hintaan 50e/kpl tajusin että nyt on tainnut päästä järki lähteä.
Tiedän että kellojen keräilyä harrastetaan, mutta minä en harrasta kellojen keräilyä. Tavaroiden keräily keräämisen vuoksi on ehkä typerin harrastus minkä tiedän. En pysty käsittämään mitä riemua antaa 3000 euron nippu sarjakuvalehtiä joita ei koskaan lueta. "en minä lue niitä, minä keräilen" vastasi eräs tuttuni kun kysyin että oletko jo lukenut ne. Yhtä vähän ymmärrän sitä että kaapissa on kymmeniä rannekelloja, joita ei koskaan käytetä, koska pelätään että ne naarmuuntuu. Kellojen korjaaminen voisi olla hieno harrastus, mutta sitäkään en harrasta.
Kellot on hienoja esineitä, olen aina tykännyt niistä. Olen pohtinut tavaroiden hankinnan iloa aiemminkin juuri kellojen kautta. http://vacciniumoxococcos.blogspot.com/2019/05/miten-pitkaan-tavara-tuottaa-iloa.html Siksi ymmärrän, että pää sekosi kelloista, eikä jostain muista koruista. Ne voisi olla kivoja pukeutumisen lisäkkeitä, jos pukeutuminen olisi mulle tärkeä asia, mutta kun sekään ei ole. Risat kellot on nyt piilossa lipaston laatikossa. En ole kehdannut puhua asiasta puolisolle. Ehkäpä kunnostan niitä yhden kerrallaan pikkuhiljaa ja käytän niitä koruina niissä harvoissa juhlissa joissa käyn. Saapi nähdä.
Tossa ne on kuvassa kaikki. Keskimmäisen Casion vuodelta 1976 korjautin. Olen käyttänyt sitä viikon ja se on kiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti