Kuten edelliseen ostaukseen linkatussa blogissa luki, unelmat ovat siitä jänniä että ne tuntuvat parhaimmilta unelmoidessa. Kun haave on saavutettu se on siinä, tunne katoaa ja täytyy aloittaa uusi unelmointi.
Mulla on jo lapsena syntynyt vääristynyt suhde rahaan. Oltiin aika varattomia ja siitä kehittyi täysin epänormaali kateuden värittämä suhde rahaan ja rahan mahdollistamaan onnellisuuteen. Luulen että se oli parikymppisenä pahimmillaan ja on siitä pikkuhiljaa loiventunut, mutta iskee kyllä vieläkin nyt yli 50 vuotiaana takavasemmalta kimppuun jos en ole varuillani.
Kun vuonna 2012 olimme myyneet talon ulosottojen maksamista varten ja siirryimme asumaan, vuokralle elämä helpotti. Käänsimme perheensisäisen epäonnistuneen talousjärjestelmän päälaelleen. Minä otin vastuulleni laskujen maksamisen ja aloimme molemmat pärjätä omilla rahoillamme. Tämä oli paras asia mitä avioliitossamme olemme yhdessä osanneet päättää. Molemmat ovat päässet irti kroonisesta rahattomuudesta ja myös puoliso on tämän jälkeen pystynyt hoitamaan oman elämänsä asioita hyvin. Hänenkin velkalistansa lyhenee, rahapeliriippuvuus on antanut olla rauhassa jo jonkin aikaan ja yritys tuottaa toimeentulon. Kaikki siis hyvin siltä osin.
Jotenkin tohon rahasuhteen vääristymiseen liittyy ajatus onnesta. Oli rakentunut sellanen harhainen kuvitelma että kaikki olisi hyvin, huolet katoaisivat ja onnellisuus valtaisi elämän, kun vaan rahaa olisi riittävästi. Ja siihen oli kovin helppo ottaa unelmoinnin avuksi lottoaminen.
Ai että elämä olisi mutkatonta kun rahaa olisi miljoona tai mieluiten 90, mutta jotain siltä väliltäkin kyllä riittäisi. Lottovoiton jälkeen minusta tulisi hyvä ihminen joka osaisi sekä huolehtia isosta ihanasta omaisuudestaan, ei menisi sekaisin sen saamisesta, ei muuttuisi pihiksi eikä tuhlariksi, vaan sijoittelisi maltillisisesti rahojaan ja elelisi koroilla onnellista vapaata elämää. Järkyttävää harhaa joka on helppoa kuvitella niin todeksi että uskoo siihen oikeasti. Ja uskoo myös siihen että kyllä se mullekin voi tulla kun kerta muillekin, oikeastaan olen ansainnut sen koska olen kiltti ihminen ja osaisin tehdä sillä hyviä asioita ja siksi olisi viimein minun vuoroni, mieluiten jo tänä viikonloppuna.
En ole ollut samalla tavalla peliriippuvainen kuin puolisoni, jonka pelaamisessa ei ollut mitään rajaa ja jonka vuoksi ainakin osittain yheteisen taloutemme perusteet murenivat, mutta riippuvuutta ei oikeastaan pitäisi mitata siihen kulutetun rahan määrällä, vaan enemmänkin sillä kuinka paljon se sitoo ajatuksiani. Minulla 1-3 euron vikkosijoitus sekotti päätä ihan hirveästi. Unelmointi muttuui kateudeksi ja katkeruuksi muita minua onnekkaampia kohtaan. Rakensin pilvilinnoista asioita jotka jo omistin ja joka lauantai aronnan jälkeen menetin koko omaisuuteni. Omaisuuden menettäminen kerran elmässä on iso kriisi mutta siitä voi ponnistaa uudestaan jaloilleen. Kun omaisuutensa menettää 50 kertaa vuodessa se ei enää ole kriisi vaan sairautta. Minun peliongelmassani ei ollu kyse isosta rahallisista menetyksistä, vaan siitä että ajatukseni olivat tauotta oman elämäni realismin ulkopuolella.
Hyvästi lotto ja eurojackpotti. Olitte kivoja kavereita, mutta minulla on nyt muuta tekemistä. En jaksa enää puuhailla kanssanne. Aion keskittyä unelmoimaan asioista joita minun tulotasollani on mahdollista saavuttaa. Säästelen pikkuhiljaa vanhuutta varten pienen riskin rahastoon. Harrastan kohtuudella mutta riittävästi ja hankin asioita joita tarvitsee hankkia. Tavoittelen kohtuullisuutta, uskon että kohtuullisuus antaa enemmän onnea kuin ääripäiden tavoittelu tai niiden savuttaminen. Mutta kohtuullisuuteen kaikessa on tämmösellä addiktioherkällä tyypillä vielä pitkä matka. Sitä kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti